Ensin hukassa, sitten löydetty

Luulin jo hukanneeni tämän blogin. Kaikki nämä kirjoitukset viimeisen 16 vuoden ajalta. Etsin niitä väärästä paikasta, mutta täällähän ne ovat turvassa.

Mitä ihmettä maailmassa ja minunkin elämässäni on tapahtunut näinä vuosina! Parisuhteita, kriisejä, sekoilua, rauhoittumista... ihan hirvittävän paljon tapahtumia yhä edelleen, mutta ehkä ei kuitenkaan niin paljon, kuin silloin nuorempana. 

Tätä kirjoittaessa olen jo yli viisikymppinen. Se tuntuu hurjalta, sillä kun aloin kirjoittaa tätä blogia, olin 35 -vuotias "nuorukainen". 

No, tervehdys siis vuosien taakse, omalle itselleni. Selvisit kuitenkin yllättävän pitkälle, ja elämä kukoistaa nyt ihan eri tavalla. Ehkäpä kerron siitä lähiaikoina tässä blogissa.

Universumi kutsuu...

Ihana kirjoittaa pitkästä aikaa. Tervehdin sinua vanha minä. Olet muisto, joka kulkee mukanani, mutta et taakka. Ole huoleti, olemme onnellisia...

On kyllä uskomatonta tuntea kuinka elämä tuntuu vuosi vuodelta kauniimmalta ja täyteläisemmältä. Tänne oli palattava, koska nyt olen isojen asioiden äärellä. Olen viimeisten viikkojen aikana tutustunut aina vain paremmin ihmiseen, johon olisi pitänyt tutustua jo paljon aiemmin, itseeni.

Täytyy sanoa, että olo on hämmästynyt, sillä universumi lähetti oppaakseni enkelin. Hän tarttui minua hellästi kädestä ja ohjasi kohti sitä hämäräistä polkua, joka vie sisimpääni. Hän teki sen hellyydellä ja varmuudella, jollaista en ole kokenut aiemmin. Siksi, ensimmäistä kertaa, en pelkää vaan käyn eteenpäin iloisena ja varmana siitä, että olen turvassa sekä kulkemassa jotain kaunista kohti...

Avasin sydämeni, löysin rauhan...

Minä hidastun, mutta ajan juoksu nopeutuu...

Huomaan taas ajan vierineen, suorastaan lentäneen kuin siivillä. Sisäinen rauhani on jotain uutta minulle. Polte ja tuska, himo ja vimma mitä tunsin aiemmin vähän väliä, ne ovat olleet poissa yhä pidempiä aikoja. Aina joskus vanha minä nostaa päätään ja silloin se polttaa...

Elämä maistuu hyvältä. En kaipaa entiseen, mutta voin silti muistella miltä se tuntui. Riittää, kun luen noita vanhoja tekstejä. Niistä minulle huokuu pelottaviakin muistoja, mutta ne ovat osa minua.

Kesäloma lopuillaan

Jälleen on vierähtänyt yli puoli vuotta, kun viimeksi annoin ajatuksen virrata ja rummutin läppärin näppäimistöä blogini ääressä. Ajatuksia, tekoja, tunteita ja muuta kirjoitettavaa olisi ollut moneen otteeseen, mutta kun tämä on sellainen hieman sekundäärinen kanava. Tämä on hieman kuin alter ego, jonne kirjoitan niitä asioita, joita julkiselle puolelle en voi tai halua. Toisaalta ei tässä mitään sellaista ole, mitä ei voisi näyttää tiukan paikan tullen kenelle vaan, mutta kun ei ole tarvetta.

Kesä kului kuin siivillä, mukavan harrastuksen parissa. Rusketusta tuli ulkoillessa ja painokin on hieman pudonnut. Keski-ikäinen mies voi hyvin ja elää yhä edelleen elämänsä parasta aikaa... no jos välillä on pieniä karikoita, niin ainakin niistä on kohtuullisen ehjänä selvitty. En voisi kuvitella itseäni ilman repeytyneitä ja paikattuja purjeita, tai vuosia eksyksissä avomerellä :)

Kesä on vielä täällä! Älä anna sen mennä ilman, että hyvästelet sen kunnolla :)

Kohti kevättä...

Kylläpäs vierähti kuukausi nopeasti. Vaihtui jälleen tunnelmat useampaan kertaankin. Loppujen lopuksi pääsin irti tunteiden suosta ja nyt hengitän vapaammin.

Alan entistä paremmin ymmärtää, kuinka tärkeää on kirjoittaa ajatuksiaan ylös, sekä huonoina, että hyvinä aikoina. Samoin huomaan, kuinka hyödyllistä on lukea näitä kirjoituksia. Ne antavat toivoa ja ymmärrystä sille, että elämä on aaltoliikettä. Tulee erilaisia päiviä ja haasteita, joista on vain selvittävä. Ei vaikeaa teoriassa, mutta käytännön tasolla tietysti vaikeaa muistaa...

Näihin kuviin ja tunnelmiin, täältä tähän...

Joulu on ovella

Taas on joulu ja mieli maassa, vaikka maassa pitäis olla olla se hanki, mikä sekin itseasiassa siellä on. Tää elämä paiskoo sinne sun tänne tunteiden valtameressä, enkä tiedä olenko kaarnalaiva, vai kuunari. 

"Kuin kaarnapurrella valtamerellä, seilaan tunteiden tyrskyjen vietävänä.

Ei näy rantaa tai tyventä, kun Sinä olet mielessäni.

Ei näy pelastajia, olen Sinun armoillasi.

Sinä puhallat suurimmat aallot, ja Sinä voit saada purteni kaatumaan. 

Rakas, vain Sinun kanssasi minä seilaan satamaan tai sitten..."

Kirjoitan

"Kirjoita kuin hullu, vailla itsekritiikkiä ja pidäkkeitä. Kirjoita vain siksi, että oppisit antamaan sen ulos itsestäsi." Näin minua opastettiin joskus. 

No sitähän minä yritän. Kaivan päästäni aiheita ja huomaan olevani mitätön, vailla sisältöä. Kuvitelmani suuresta kirjallisesta tai runollisesta saavutuksesta, tuntuu olevan kauempana kuin vieraat galaksit. Kuinka voisin jäsennellä ajatukseni ja kaiken mitä minulle on elämässäni tapahtunut. Nyt kun yritän sitä, huomaan unohtavani niitä asioita, jotka kavereille tarinoita kertoessani tuntuivat tärkeiltä. Niistä on tullut vain tomua ajatusten maailmankaikkeudessa. Ehkä löydän niille joskus merkityksen ja kiinnekohdan. Ehkä ne silloin koostuvat tarinoiden aurinkokunnaksi, jossa jokaisella tapahtumalla on oma paikkansa minun elämäni kiertoradalla.