Joulu on ovella

Taas on joulu ja mieli maassa, vaikka maassa pitäis olla olla se hanki, mikä sekin itseasiassa siellä on. Tää elämä paiskoo sinne sun tänne tunteiden valtameressä, enkä tiedä olenko kaarnalaiva, vai kuunari. 

"Kuin kaarnapurrella valtamerellä, seilaan tunteiden tyrskyjen vietävänä.

Ei näy rantaa tai tyventä, kun Sinä olet mielessäni.

Ei näy pelastajia, olen Sinun armoillasi.

Sinä puhallat suurimmat aallot, ja Sinä voit saada purteni kaatumaan. 

Rakas, vain Sinun kanssasi minä seilaan satamaan tai sitten..."

Kirjoitan

"Kirjoita kuin hullu, vailla itsekritiikkiä ja pidäkkeitä. Kirjoita vain siksi, että oppisit antamaan sen ulos itsestäsi." Näin minua opastettiin joskus. 

No sitähän minä yritän. Kaivan päästäni aiheita ja huomaan olevani mitätön, vailla sisältöä. Kuvitelmani suuresta kirjallisesta tai runollisesta saavutuksesta, tuntuu olevan kauempana kuin vieraat galaksit. Kuinka voisin jäsennellä ajatukseni ja kaiken mitä minulle on elämässäni tapahtunut. Nyt kun yritän sitä, huomaan unohtavani niitä asioita, jotka kavereille tarinoita kertoessani tuntuivat tärkeiltä. Niistä on tullut vain tomua ajatusten maailmankaikkeudessa. Ehkä löydän niille joskus merkityksen ja kiinnekohdan. Ehkä ne silloin koostuvat tarinoiden aurinkokunnaksi, jossa jokaisella tapahtumalla on oma paikkansa minun elämäni kiertoradalla.